Juoksin unessa karkuun asemiehiä juuri ennen heräämistä. Äkkiseltään ajateltuna tämä kai olisi painajainen, mutta nyt ei ollut yhdestä yksinkertaisesta syystä: minua ei pelottanut ollenkaan. Herätessä reaktio oli vain toteamus, että tällaista tällä kertaa. Lapsena näin jonkun verran painajaisia, mutta en silloinkaan muista, että ne olisivat olleet erityisen pahoja tai että niitä olisi ollut usein. Nykyään en näe painajaisia juuri ollenkaan. Aihepiiri on kyllä välillä painajaiseksi kelpaava, mutta silloin käy aina sama juttu, ei pelota.

Usein käy niin, että kun uni alkaa olla liian jännittävä, herään ihan itsekseni. Jotenkin tuntuu, että taidan tiedostaa näkeväni unta jollain tasolla, joten irrottautuminen onnistuu. Joskus näen myös samoja unia kuin aiemmin, tai melkein samoja. Perustapahtumat ja paikat ovat samoja, mutta yksityiskohdat muuttuvat. Sitten jokin osa minua pohtii samalla kun "elän" unta, että ei se näin viimeksi mennyt.

Ja välillä unet ovat niin kummallisia, että herään enkä voi kuin ihmetellä, että mistä ne oikein tulevat. Ainakaan en tarvitse mitään hallusinaatioita aiheuttavia aineita, unet on ihan tarpeeksi levottomia ilmankin.

Lähimmäksi painajaista mitä olen viime vuosina päässyt oli eräs hääuni (en siis ole naimisissa tai ole ikinä ollut menossakaan, ainakaan vielä). Unessa häät oli seuraavana päivänä, ja vielä piti koristella paikat, laittaa ruokaa ja ommella mekko. Kaiken aikaa mun piti vielä työnnellä vaunuissa jotain lasta paikasta toiseen (lastakaan ei ole, eikä tuo unen lapsikaan ollut oma vaan hoidossa). Kaikkein parasta oli vielä se, ettei minulla ole aavistustakaan, kenen kanssa olin unessa menossa naimisiin:D Silloin heräsi sydän hakaten kaiken sen stressin jäljiltä, ja mietin, että onneksi se oli vain unta...